Joulukuun vastahyökkäys 23.12.1939

Suomessa joulukuun vastahyökkäystä Karjalankannaksella pidetään hölmöntölmäyksenä. Neuvostolähteet ovat kuitenkin paljastaneet sen lopettaneen hyökkäysyritykset Viipurin radan suunnassa pitkäksi aikaa.

Suurin syy hyökkäyksessä esiintyneisiin vaikeuksiin oli päätöksen ja toteutuksen liian lyhyt aikaväli ja heikko johto. Öhquistin suunnitelma hyväksyttiin Kannaksen Armeijan esikunnassa 20.12. Mannerheimin hyväksyntä tuli 22.12. Hyökkäyksen piti alkaa seuraavana aamuna.

Perusjatus oli hyvä. Tavoitteena oli tuhota pääaseman eteen edenneet neuvostojoukot (suomalaisten 1. ja 5. divisioonan lohkoilla) kaksipuolisella saarrostuksella.

Öhquist suunnitteli hyökkäyksen vastoin Östermanin näkemystä laajalle alueelle ja syväksi. Aikamääreet oli suunniteltu rauhan ajan harjoituksissa ja karttapeleissä.

Heikki Tiilikaisen mukaan eräs prikaati marssi koko yön pariinkymmeneen asteeseen kiristyvässä pakkasessa ja viisitoistasenttisessä tuoreessa lumessa kahtena yönä 40 km ja lähti niiltä seisomilta hyökkäämään. Tiestö ei riittänyt suurten joukkojen liikutteluun, ryhmitykset menivät sekaisin. Tiedusteluun oli ollut vähän edellytyksiä. Tykistöä oli vähän, eikä sitä kaikkea keskitetty hyökkäyksen tukemiseen tai se ei kyennyt seuraamaan joukkojen liikettä (tilannetieto).

Öhquist ei saanut alaisiaan uskomaan hyökkäyksen onnistumiseen. Muiden muassa Einar Vihma oli todella kriittinen. Niin oli ylemmistä esimiehistä myös Airo.

Radioita oli vain kolmannes määrävahvudesta, ja kaapelit katkesivat tulen ja liikkeen takia. Esikunnat eivät hallinneet tällaista operaatiota. Erityisesti 1. Divisioonan valmistelut olivat hyvin puutteelliset.

Miesten taidotkin olivat puutteelliset, mutta maastossa johdettiin ja taisteltiin: 1328 miehen kokonaistappioihin kuului sata upseeria.

Toisaalta siihen loppuivat vihollisen yritykset kohti Viipurin porttia pitkäksi aikaa. Neuvostolähteiden mukaan II AK:n vastahyökkäys antoi vastassa olleille 7. A:n joukoille niin tuntuvan iskun, että Neuvostoliiton pääsotaneuvosto päätti väliaikaisesti keskeyttää omat hyökkäysyrityksensä ja sota muuttui Kannaksella asemasodaksi.

1. Divisioonan valmistelut epäonnistuvat



Suojajoukkoyksiköistä ja varusmiesyksiköistä muodostetun 1. Divisioonan (Taavetti Laatikainen) piti olla keskeisessä roolissa.

Käskyn saapuessa 21.12. joukoista olivat tuolloin 1. Pr sekä sille alistetut JR 14 III/JR 13 kiinni etulinjassa torjuntataisteluissa. Divisioonan 2. Pr ja 3. Pr sekä divisioonalle alistettu Osasto Vuori (Kenttätäydennysprikaatin VI ja X pataljoonat) olivat noin 15-20 kilometrin päässä etulinjasta. Saman päivän iltapäivällä divisioonan esikunta antoi oman käskynsä hyökkäyksestä. Hyökkäykseen osallistuneiden, reservissä olleiden, joukkojen osalta siirtyminen tulevalle hyökkäysalueelle käskettiin suoritettavaksi hyökkäystä edeltävänä yönä. Armeijakunnan käskyssä hyökkäyshetkeksi määrättiin 23. joulukuuta kello 6.30.

Niinpä 22. joulukuuta iltayöstä divisioonan taaempana olleet joukot aloittivat raskaan marssinsa kohti lähtöaluettaan. Aikalaskelmat ja valmistelut olivat puutteellisia. Osa joukoista eksyi pimeässä.

Hyökkäyshetkellä 23. joulukuuta kello 6.30 suuri osa joukoista on vielä saapumatta toiminta-alueelleen ja puutteellisista valmisteluista johtuen osalla joukoista kestää jopa toista tuntia omien estelinjojen läpäisyyn.

Monilla askel on jo sentin mittainen eikä vielä ole ammuttu laukaustakaan.



1. Divisioonan hyökkäys:

Laatikaisen joukot oli jaettu kolmeen hyökkäysryhmään, joista painopistesuunnassa Taasionlammen itäpuolelta hyökkäsi Osasto S (2. Pr ja osia 3. Pr:stä). Vasemmalla, Muolaanjärven rannan tuntumassa, hyökkäsi JR 14 ja Lampeistenojan lohkolla Osasto V (VI ja X/KT-Pr sekä III/JR 13). Tavoitteena oli toisaalta saartaa rautatien suunnassa olevat puna-armeijan yksiköt ja tuhota ne, mutta tärkeimpänä tavoitteena oli edetä Perkjärven alueelle ja kääntyä siltä etelään ja jopa länteen kohti lännestä eteneviä 6.D:n joukkoja.

Osasto S:n joukot pääsivät aloittamaan etenemisensä vasta kello 8.30 eli noin kaksi tuntia myöhästyneenä. Suoraan etelään hyökänneet 3. prikaatin joukot (III/3. Pr) pääsivät etenemään lähes häiriöttä aina puoleen päivään asti, jolloin hyökkäys oli edennyt jo noin neljän kilometrin matkan. Täällä hyökkäys kuitenkin pysähtyi puna-armeijan joukkojen tukikohdan eteen eikä hyökkäys enää lähtenyt etenemään osin siksi, että takana seurannut pataljoona (II/3. Pr) ei yhtynyt hyökkäykseen.

Rautatietä kohti edenneet 2. prikaatin joukot saavuttivat hieman hitaammin (eli noin klo 13) Perojoen, mutta joen lounaisrannan oltua vahvasti neuvostojoukkojen miehittämä pysähtyi myös näiden suomalaisjoukkojen eteneminen. Suomalaisjoukot olivat nyt sitoutumassa taisteluun etenkin hyökkäyskiilansa oikealla sivustalla ja hyökkäyksen jatkamisen edellytyksien todettiin huvenneen. Divisioonan komentaja antoi kello 15 käskyn hyökkäyksen keskeyttämisestä ja joukkojen vetämisestä takaisin pääasemaan. Joukot palasivat käsketylle alueelle illan ja yön aikana.

JR 14 oli lähtöalueellaan määrättynä aikana (koska oli rintamavastuussa), mutta todettuaan Ryhmä S:n joukkojen olevan myöhässä viivästytti lähtöään. Hyökkäys alkoi ilman tulivalmistelua kello 8.30. Rykmentin lohkon vasemmassa osassa hyökännyt II/JR 14 törmäsi puolustaviin neuvostojoukkoihin lähes heti, mutta pääsi etenemään vajaan kahden kilometrin matkan, jonne hyökkäys sitten pysähtyikin. Oikealla edennyt III/JR 14 pääsi etenemään, aluksi jopa vihollista kohtaamatta, noin viiden kilometrin matkan. Perkjärven koillispuolella pataljoona kuitenkin törmäsi puna-armeijan vahvaan tukikohtaan (jossa todettiin muun muassa kokonainen tykistöpatteristo). Rykmentin komentaja alisti III pataljoonalleen myös osia I pataljoonasta, mutta yhteisvoiminkaan tehty hyökkäys ei johtanut tulokseen. Yhteyttä divisioonan esikuntaan ei ollut, ja hieman ennen klo 16:ta rykmentin komentaja päätti keskeyttää hyökkäyksen. Tuntia myöhemmin, joukkojen jo ollessa vetäytymässä, saatiin divisioonan esikunnan käsky hyökkäyksen keskeyttämisestä ja vetäytymisestä takaisin pääasemaan. Puoleen yöhön mennessä rykmentin joukot olivat vetäytyneet määrätylle alueelle.

Divisioonan ainoa yksikkö, joka kykeni aloittamaan hyökkäyksensä määrättynä aikana eli kello 6.30 oli Osasto Vuoreen kuulunut III/JR 13. Pataljoona törmäsi puna-armeijan hyökkäysvaunuihin jo alle kilometrin etenemisen jälkeen. Hyökkäyksessä ei ollut mukana panssarintorjunta-aseistusta, joten pataljoonan komentaja suuntasi hyökkäyksen jatkumaan hieman vasempaan käsketystä suunnasta. Tässäkin suunnassa oli vastassa noin kilometrin päässä uusi vastustajan hyökkäysvaunuosasto. Koska muut osastoon kuuluneet yksiköt olivat päässeet aloittamaan hyökkäyksensä noin tunnin myöhässä ja niiden eteneminen kohti rautatietä oli pysähtynyt jo aiemmin neuvostojoukkojen kiivaaseen vastarintaan antoi ryhmän komentaja joukoilleen kello 13.30 käskyn palata takaisin pääasemaan. Vetäytyminen tapahtui pääosin kello 15 mennessä.

Divisioonan kokonaistappiot epäonnistuneessa vastahyökkäyksessä olivat 440 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina. Alueella ollut suhteellisen vahva suomalaistykistö ampui vastahyökkäyksen aikana vain 187 laukausta, koska tykistön tulenjohto ei päässyt seuraamaan hyökkäyksen etenemistä.



6. Divisioonan hyökkäys



Paalun divisioonan vastahyökkäys lähti käyntiin klo 6.30 JR 17:n ja JR 22:n aloittaessa etenemisensä kohti neuvostojoukkoja. JR 18 oli pääosin vielä matkalla, koska suurin osa sen joukoista oli harhautunut väärälle alueelle. JR 17 eteni jo edellisiltana piikkilankaesteisiin tehdyistä aukoista yli Summajoen. Noin kilometrin edettyään rykmentti sai taistelukosketuksen puna-armeijan joukkoihin, kun saumaosastoksi määrätty komppania joutui taisteluun Murronkalliossa yrittäessään ottaa yhteyttä naapuridivisioonan (5. D) joukkoihin. Tiedustelutiedoista poiketen mainittu alue olikin neuvostojoukkojen vahvasti miehittämä, ja jo klo 8.30 suomalaisjoukot joutuivat perääntymään alueelta ensimmäisen kerran. Tilanne oli suomalaisjoukkojen kannalta sikäli huolestuttava, että mainitulla alueella oleva vastustaja aiheutti merkittävän sivustauhan etenemässä oleville suomalaisjoukoille. Aluetta yritettiin ottaa suomalaishallintaan kahdelle erillisellä hyökkäyksellä; ensin n. klo 10, jolloin hyökkäävänä yksikkönä oli III/JR 17 ja sitten n. klo 12, jolloin hyökkäsi I/JR 18. Kumpikaan hyökkäyksistä ei johtanut tulokseen, vaikka Murronkallion alueelle hyökkäsi lähes samanaikaisesti myös pohjoisen puolelta liikkeellelähdössä myöhästyneet III/JR 18:n joukot (jotka vetäytyivät takaisin pääasemaan käskyn saatuaan, oltuaan etenemisensä jälkeen asemissa koko päivän).

JR 17:n muut osat pystyivät jatkamaan etenemistään noin 3,5–4 kilometriä, jolloin ne kohtasivat asemiin kaivautuneen vastustajan ja hyökkäys pysähtyi. Puna-armeijan alkaessa painostaa hyökkäysalueen pohjoisosassa taistelevaa pataljoonaa (muodostaen näin sivustauhan edenneille joukoilla) joutui rykmentin komentaja pysäyttämään hyökkäyksen jo kello 10. Kun hyökkäykset Murronkalliossa eivät johtaneet tulokseen antoi eversti Heiskanen käskyn pisimmälle edenneille joukoilleen (I ja II P) käskyn vetäytyä takaisinpäin. Neuvostojoukkojen vastatoimien vuoksi rykmentin pääosien vetäytymisreitti uhkasi katketa, jolloin rykmentin komentaja joutui antamaan viimeksi mainituille pataljoonille käskys vetäytyä kiireesti pois alueelta takaisin hyökkäykseenlähtölinjalle. Ennen hyökkäystä kokonaan vailla sotakokemusta olleita joukkoja oli vaikea saada asettumaan puolustukseen.

JR 22:n hyökkäys alkoi käskettyyn aikaan kello 6.30 II/JR 22:n aloittaessa etenemisensä rykmentin lohkon eteläosassa. Pataljoona sai vastaansa nopeasti puna-armeijan konekivääri- ja kranaatinheitintulta. Tulesta huolimatta pataljoona eteni Työppölänjoen yli ja pääsi ensimmäiseen tavoitteeseensa pari kilometriä Siprolan kylän länsipuolelle. Etukäteen saaduista tiedustelutiedoista poiketen oli pataljoonan etenemisreitin eteläpuolella melko vahva neuvostojoukkojen miehitys (arvioiden mukaan kaksi komppaniaa hyökkäysvaunujen tukemana), joka tulellaan hankaloitti pataljoonan toimintaa koko hyökkäyksen ajan. Mainitusta miehityksestä (Hanhiojansuon itä- ja eteläpuolella) johtuen yhteyttä naapuridivisioonan (4. D) joukkoihin ei saatu. Viestiyhteyksien puutteellisuudesta johtuen myöskään oman tykistön tulta ei ollut käytettävissä ja II/JR 22:n joukot saivat puolen päivän aikaan käskyn palata pääasemaan.

JR 22:n I ja III pataljoona eivät menestyneet hyökkäyksessään sen paremmin. III/JR 22 aloitti hyökkäyksensä Työppölänjoen yli vasta kello 9.30. Pataljoona meni joen ylityksen yhteydessä siinä määrin joukoiltaan sekaisin, että yhtenäinen hyökkäystoiminta ei enää onnistunut. Lisäksi pääosa pataljoonasta harhautui naapurirykmentin hyökkäyskaistalle ja joutui hetkeksi tulitaisteluun toisten suomalaisjoukkojen kanssa. Harhautuneiden joukkojen perässä edenneet I/JR 22:n joutuivat myös mukaan laukaustenvaihtoon omien joukkojen kanssa. Oikeaan suuntaan edenneet rykmentin joukot kohtasivat Taipalon länsipuolella samoihin aikoihin puna-armeijan hyökkäysvaunuja ja sotaa kokemattomat joukot aloittivat vetäytymisensä takaisin hyökkäykseenlähtöasemiin. Rykmentin komentaja antoi vielä käskyn aloittaa hyökkäys uudelleen, mutta joukkojen mentyä täysin hajalleen ei hyökkäystä enää pystytty uusimaan.

6. divisioonan kokonaistappiot epäonnistuneessa vastahyökkäyksessä olivat kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina yhteensä 418 miestä.

4. Divisioonan hyökkäys

Eversti Kailan divisioonan esikunta oli muodostanut hyökkäystä varten kaksi erillistä hyökkäysosastoa, joiden tehtävänä oli yhdessä 6. divisioonan joukkojen kanssa edetä katkaisemaan neuvostojoukkojen huoltotie Uudeltakirkolta Summaan. 

Hyökkäys Hatjalahdenjärven pohjoispuolitse päästiin aloittamaan määräaikana 23. joulukuuta kello 6.30, mutta melko nopeasti puna-armeijan vastarinta pysäytti etenemisen tärkeimmillä etenemissuunnilla. Osa hyökkäyksistä aloitettiin ilman tykistön tulivalmistelua ja myöhemmin toteutetut tykistön iskut eivät auttaneet paikalleen juuttunutta hyökkäystä eteenpäin.

Hatjalahdenjärven yli tapahtunut hyökkäys ei johtanut minkäänlaiseen menestykseen joukkojen etenemisen pysähtyessä neuvostojoukkojen kiivaaseen tuleen. Vastahyökkäyksen todettiin epäonnistuneen, ja joukoille annettiin määräys palata takaisin pääaseman taakse. Hyökkäykset pääaseman eteläisellä Inkilän lohkolla päättyivät paluuseen pääaseman suojiin.

Vastahyökkäyksen epäonnistumisen syiksi todettiin muun muassa riittämätön valmistautumisaika ja tykistön kyvyttömyys seurata hyökkääviä joukkoja viestivälineistön heikkouden vuoksi. Lisäksi suomalaisjoukkojen lähes olematon panssarintorjuntakalusto ei kyennyt murtamamaan vastustajan maahankaivamista hyökkäysvaunulinnakkeista muodostuneita vastarinta-asemia. Divisioonan kokonaistappiot olivat päivän aikana 297 miestä kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina.


5. Divisioonan toimet

Eversti Isaksonin 5. divisioonan tuli vastahyökkäyksen alkaessa sitoa paikallisin hyökkäyksin edessään olleita neuvostojoukkoja ja valmistautua seuraamaan puna-armeijan yksiköitä siitä tapauksessa, että ne olisivat lähteneet vetäytymään alueelta. Divisioonan tehtävänä oli lisäksi suojata oikeanpuoleisen naapurinsa sivusta. JR 15 sai tehtäväkseen hyökätä osalla joukoistaan Summajärven länsipuolitse kohti Summan tietä parin kilometrin päässä etulinjasta. Hyökkäykseen määrätyt joukot toimivat oma-aloitteisesti odottamatta divisioonan esikunnan erillistä käskyä ja aloittivat hyökkäyksensä. Hyökkäysjoukko pääsi lähelle tavoitettaan, mutta joutui palaamaan takaisin neuvostojoukkojen kiivaan vastarinnan vuoksi. Samanaikaisesti saatiin etulinjaan tieto divisioonan esikunnalta, että koko tehtävä on peruutettu. Munasuon lohkolla I/JR 15:n joukot yrittivät aamulla hyökkäystä noin komppanian voimin, mutta puna-armeija torjui hyökkäyksen. 5. divisioonan osuus suuressa vastahyökkäyksessä jäi vähäiseksi

Lähteitä:

Järventaus, Jorma jne.: Suomi sodassa. Keuruu: Valitut Palat, 1983.
Raunio, Ari ja Kilin, Juri: Talvisodan taisteluja. Keuruu: Suomen sotakirjuri Oy ja AffectoGenimap Finland Oy, 2007

Siilasvuo, Ensio jne.: Talvisota kronikka. Jyväskylä: Atena Kustannus OY, 1989.
Sotatieteen laitos: Talvisodan historia. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1991.
Wikipedia: Divisioonien historiikit.

Öljyntorjuntaan Helsinki-Malmilta: Antonio Gramscin onnettomuus 1987

Tarina siitä, miten onnettomuusorganisaatio aloitti saaristossa

Ratsuni ja minä keväällä 1987

Keväällä 1987 oli ankara jäätalvi. Nesteen jalostamolle menossa ollut neuvostotankkeri Antonio Gramsci ajautui helmikuun alussa karille lähellä Porvoon majakkaa. Laivan tankeissa oli sovjet export blend -raakaöljyä, jota valui mereen 650 tonnia jäiden sekaan.

Alkutalven olin Salmen Jussin ja Lemposen Jarin kanssa ollut UUV:n (nyk. liikuntavirasto) kelkkamiehenä. Teimme latuja ja kävimme tarkistamassa kaupungin merellisiä kohteita saarissa. Silloin olivat lujat jäät ja kovat pakkaset. Myöhemmin keväällä satuin olemaan työvuorossa Pallokentällä, kun Uudenmaan pelastuslaitokset saivat viranomaisten kanssa suunnitelmansa valmiiksi.

Piiripäällikkö Oiva Käsnänen kaahasi Bollikselle, kun olin lähdössä viikonlopun viettoon. ”Kengännumero ja haalarin koko, heti!” hän hihkaisi. Ilmoitin oletuksen. ”Tule Taivalniemeen aamulla seitsemäksi. Lähdetään öljyntorjuntaan.”

Siinä se keskustelu oli. Käsnänen lähti jatkamaan rekrytointia muille kohteille. Kännyköitä ei ollut, ja töitä tehtiin enemmänkin ulkona, ei konttorissa tai vahtikopissa. Oli hän kai soitellutkin, mutta minua ei olisi puhelimella kiinni saanut. Olin ulkona yhtä paljon kuin nykyisin sisällä, eli paljon.

Lauantaiaamuna tulin Taivalniemeen. Pihalla oli pari HKL:n sinistä bussia, joista linjanumero oli piilotettu. Varastomies jakoi haalareita ja saappaita. Paikalla oli turvesäkkejä, kirveitä, lapioita, polttopuita ym.

Olin ottanut halvan pokkarikameran taskuun ja ikuistin stadin duunareitten lkp:n. Hämäräkuvista ei enää saa mitään selvää, mutta alkuun sain muutamia kirkkaita kuvia, jotka ovat tässä jutussa.

"Iskuryhmä" Malmin kentältä Kaunissaareen

Sekatyömies Heimo Tolonen lukee Helsingin Sanomia kentän laidalla

Lastasimme tavarat kyytiin, ja bussit tekivät siirtokuljetuksen Malmin lentokentälle. Minulle annettiin tehtäväksi ajaa moottorikelkalla ulkosaaristossa ja tehdä kairausnäytteitä, jos jään alla jotain olisi. Kyselin kelkkaani. ”Se tuodaan perässä”, sanoi Käsnänen.

Malmin kentällä odottelimme hetken. Puolustusvoimat oli virka-apuna lähettänyt joukkojenkuljetushelikopterin (Mil Mi-8). Se on sellainen kolossi, ettei sillä mistään Taivalniemen parkkipaikalta lähdetä. 

Tavarat kainaloon. Helikopteriin nouse.

Siirryimme Sipoon Kaunissaareen. Sen itäpuolen saarilla tulisi vielä olemaan Helsingin rantojen suojelun etulinja. Kun tulimme ulos, matkustamossa meitä vahtinut totinen vääpeli töni meitä kuin alokkaita. Halusi työmiehiin vauhtia. Minuun ja Naumasen Penttiin hän ei koskenut. Minä olin ketterä eikä ollut syytä, ja Pentti oli voimanostaja, jonka vyöllä roikkui iso puukko. Lentäjä näytti hyväntuuliselta, naureskeli siellä ikkunassa.

Paikan päällä selvisi mittakaavan suuruus. Pelastuslaitos johti, mutta meidän kaupungin työväestä kerätty pumppumme oli erään vakinaisesta palveluksesta eronneen everstiluutnantin komennossa. Kaunissaaressa oli väkeä mustanaan. Suunnitelma oli jakaa turvesäkkejä, lapioita ja polttopuita valmiiksi kaikkiin Porvoon edustan saariin vapaaehtoisia rantojen puhdistajia varten.

Sinä keväänä heitä ilmoittautui 3000. Pääkaupunkiseudun luonto kiinnosti.

   

Hydrokopteri toi Sipoon Kalkkirannasta hernerokkatonkkia ja banaaneja. Ylen uutiset tuli paikalle, kun olimme särpimässä. Maalari Heikki Miettinen kertoi myöhemmin, että hänen pieni tyttärensä oli sanonut, että isi söi telkkarissa banaania. Uutisissa meitä sanottiin UUV:n iskuryhmäksi. Heikki oli aina hyväntuulinen verbaalivirtuoosi ja kuittasi: ”Nyt sitten tiedätte, mitä on iskuryhmä. Se on kasa joutomiehiä, jotka lähetetään johonkin kusiseen paikkaan.”

Joku kyseli Käsnäseltä, kauanko ollaan ja kuka maksaa. Käsnänen sanoi, että ei sitä tiedä mutta ainakin koko viikonloppu menee ja että Ilaskivi (silloinen kaupunginjohtaja) maksaa.

Lähdimme jalan jäälle tiedusteluretkelle kohti lähimpiä luotoja. Parilla pojalla oli krapula. Toisen maha meni sekaisin, ja hänen piti keskellä jäätä käydä paskalle. Hän pyyteli paperia, mutta eihän kenelläkään paperia ollut. Minä keksin, että onhan meille kaikille jaettu öljyntorjuntaohjeet. Riittää että Käsnäsellä on. Muiden öljyntorjuntaohjeilla pyyhittiin persettä.

Kelkkani saapui iltapäivällä auringonlaskun aikaan. Katselin kun helikopteri saapui ja sen alla roikkui pussi, jossa rakas Lynx oli. Olin kauempana mutta näin, miten Naumasen Pentti meni vapauttamaan pussin.

Pentti Naumanen ottaa kopin

Lauantai ja sunnuntai siellä menivät. Sunnuntaina tiedustelin jäällä ja kairasin reikiä hiki päässä, mutta öljyn murenaa en nähnyt. Muut pojat hajauttivat välineistön saariin ja merkitsivät paikat karttaan. Enempää meidän ei tarvinnut tehdä.

Siitä tulikin vuosiksi arvoitus, että mihin se öljy oikein meni.

Jäiden lähdettyä alkoi pelastuslaitosten koordinoima vapaaehtoisten raskas työ. Everstiluutnantti oli miettinyt sitä murheissaan jo saaressa. "Se on kamalan väsyttävää sotaa tahraavaa öljyä vastaan, hän sanoi. Aalto tuo uuden kalvon, kun edellisen harjaat." Lopulta työ oli kuitenkin enemmän tahrapaakkujen lapioimista.

Vain 60-80 tonnia öljystä saatiin kerättyä pois. Raakaöljyä kulkeutui laajalle alueelle Helsingin ja Kotkan välille jään alla ja kevään kuluessa. Osa ehkä haihtui ja osa velloutui meressä emulsioksi ja muodosti rannoille likaavia tervapaakkuja.

Loput katosivat jonnekin: pohjaan tai sinnepäin, mistä se oli tullutkin.

Loviisan palomestari Kjell Fagerstedt muistelee (Loviisan Sanomat 14.2.2003):

–Talvella emme voineet tehdä juuri mitään. Helvetin hienot suunnitelmat tehtiin ja paljon paperia syntyi! Silloin tällöin olimme merivartioston helikopterilla pörräämässä Suomenlahdella. Mitään ei pystytty tekemään, sillä öljy oli jään seassa.

Fagerstedt muistelee, että puhdistustöihin päästiin jäiden sulaessa.

–Silloin ihmiset alkoivat soitella, että öljyä on rannalla. Määrät eivät kuitenkaan olleet suuria, sellaisia kokkareita. Enemmän öljyä oli ulkosaarilla.

Antonio Gramsci oli kuuluisa öljyruisku jo aiemmilta vuosilta. Vuonna 1979 tankkeri ajoi karille Latvian rannikolla. Mereen päätyi silloin 5500 tonnia raakaöljyä.

Taistelut Ilajanjärvellä 26.7. - 30.7. 1944

Ilomantsin taistelun aattopäivät ovat jääneet historian varjoihin. Niillä oli kenraalimajuri Raappanan operaation kannalta kriitinen merkitys. RajaJP 3 ja ErJP 6 estivät 26.7. - 30.7.1944 välisissä taisteluissa kahden vihollisrykmentin murtoyritykset Ilajanjärven pohjoispään - Hattuvaaran suunnalla ja Ilajanjärven - Luovejärven kannaksella.


(Kallioniemen - Hattuvaaran välillä oli tykistön tulenjohtopaikka. Nyt siinä on taistelujen muistomerkki.)

Heinäkuun 26. päivän iltana RajaJP 3 kävi järven pohjoispäässä ryhmityksensä sivustoilla jatkuvia kahakoita. JP 6 sai käskyn suojata Hattuvaarasta Kallioniemen lossille johtava tie, ja sen yksi komppania (2. Jääkärikomppania yhdellä kkpuolijoukkueella vahvistettuna) oli lähdettävä heti järvikannakselle Ilajan Ruukinpohjaan. Se alistettiin RajaJP 3:n komentajalle everstiluutnantti Yrjö Seppäselle.

JP 6 oli 1. Jääkärikomppanian päällikön ratsumestari Vaaraniemen johtamana, koska everstiluutnantti Peitsara oli lomalla Maarianhaminassa perhettään katsomassa.

(Näiltä rannoilta kulki Kallioniemen lossi, jolla hyökkäysjoukot vietiin tulevalle mottialueelle.)

2. Jääkärikomppania eteni pyörin Utrioon ja jalan järvikannakselle Ruukinpohjaan, jossa oli varmistuksessa väsyneitä vetäytyvän 21. Prikaatin miehiä. He luovuttivat iloisin mielin rintamavastuun jääkäreille. Ryhmitys oli valmis yöllä.

27.7. vihollinen oli jo Lutikkavaarassa. Raappana oli käynyt pataljoonan komentopaikalla. Käskyt antoi 1. Jääkärikomppanian päällikkö ratsumestari Vaaraniemi. Hän määräsi kaksi komppaniaa 2. Jääkärikomppanian taakse varmistukseen linjalla Ilajanjärvi - Teponlampi - Tetrisuo oleville kukkuloille.

Klo 20.15 ilmoitti RajaJP 3, että 2. Jääkärikomppania on joutunut irtautumaan vihollishyökkäyksen edessä. Olosuhteet olivat sekavat. Vaaraniemelle tuli kiire päästä järvikannakselle. Oli pimeää, kun komppaniat saapuivat Utrion maastoon, johon 2. Jääkärikomppania ainakin pääosin oli vetäytynyt. Vaaraniemi määräsi komppanian takaisin asemiinsa. Miehitys oli kunnossa aamuyöllä.

28.7. Peitsara saapui. Hän pyysi ja sai 2. Jääkärikomppaniansa takaisin ja siirsi sen reservikseen.

29.7. yön aikana käytiin Utrion eteläpuolella tulitaistelua. Jääkäreitä tuki polun suunnassa kaksi konekivääriä ja kranaatinheitinjoukkue ampui 127 laukausta.

Utrion taistelu

30.7. aamulla venäläiset hyökkäsivät sekä Ilajanjärven pohjois- että eteläpäässä, etelässä yhden ja pohjoisessa kahden pataljoonan voimin. RajaJP 3 veti harvan puolustuksensa kaksi kilometriä länteen Ilajanjoelle. Eteläpäässä hyökkäys kohdistui aamuisen tulivalmistelun jälkeen Utrion taloille (paikka tunnetaan kartoissa nimellä Jokivaara). Puna-armeija sai haltuunsa asemat, rakennukset ja peltoaukean. Hyökkäys pysähtyi vaaran takana olevalle purolle. Krh tuki vetäytyviä 232 kranaatilla. Krh-joukkue irtautui Utrion pellon reunasta ammuttuaan kaikki kranaattinsa. Tällöin vihollinen oli jo saavuttanut aukean itäreunan.

Taistelujen ensivaiheessa haavoittui konekiväärimiehiä ja 4. K:n II joukkueen varajohtaja, tohmajärveläinen ylikersantti Takkunen kaatui.

(3. K:n komentopaikka oli pellolla olleessa perunakuopassa. Maisema asutussa vaarassa on heinäkuussa 1944 ollut siistimpi ja hoidetumpi. Paikka on nykyisin asumaton.)

Aukean itäreuna v. 2017

Vastaiskulla oli kiire. Peitsara lähetti avuksi osia 4. K:sta ja yhden joukkueen 1. Jääkärikomppaniasta. Ratsumestari Martti Virkkusen 3. Eskadroona (HRR) saapui paikalle ja ylitti puron Utrion eteläpuolella Peitsaran määräämänä hyökkäyshetkenä klo 9.15. Yksikkö kaartoi matalsti koukaten Teponlammen eteläkärjen kautta neuvostojoukkojen sivustaan. Jääkäreiden hyökkäys oli hajanainen ja vasta 10.30 se pääsi puron yli. Mäki vallattiin sen jälkeen puolessa tunnissa, mutta kun hyökkäystä jatkettiin itään, vastus oli kovaa. Virkkunen pyysi jääkäreitä lisäämään painetta itään. Jääkäreiden varmistuslinja oli uudelleen valmis klo 16, minkä jälkeen 3. Eskadroona siirtyi Utrion länsipuolelle.

JP 6:sta kaatui aattopäivinä kaikkiaan 13 jääkäriä ja heistä kymmenen Utriossa. Haavoittuneita oli yli neljäkymmentä. Tst.Os Virkkusen tappiot kaatuneina olivat vastaavat. Tästä 30. päivästä muodostui kuitenkin Ilomantsin taistelun käännekohta. Hattuvaarassa HRR poisti vastahyökkäyksellään pohjoiseen siipeen muodostuneen uhan.

Osasto Raappanan tykistö ei tukenut taistelua, koska hyökkäysryhmitystä ei saanut paljastaa.

Kaikki oli nyt valmista Raappanan suunnittelemalle hyökkäykselle. 31.7. Tst.Os von Essen, URR ja JP 1 hyökkäsivät järvikannaksen läpi tuli-iskun saattamina. JP 6:n jääkärit määrättiin aluksi varmistamaan Luovejärven ja Sysmäjärven kymmenkilometrinen korpi. Se oli partioinnin ja pikkukahakoinnin aikaa. Seuraavaksi jääkärit määrättiin katkaisemaan Kuolismaan tie Piilovaarassa vihollisen takaa, sillä 21. Prikaatin hyökkäys siellä ei edennyt. Se onnistui. Piilovaarassa Peitsara luovutti pataljoonansa uudelle komentajalle majuri Arto Virkkuselle. Uusi komentaja joutui tutustumaan joukkoihinsa vaiheessa, jolloin kaikkein kiivaimmat Ilomantsin taistelut Piilovaarassa olivat jo käynnissä mutta Lutikkavaarassa ja Vellivaarassa vielä edessä.

Utrion taistelumaasto alkaa välittömästi muistomerkin takaa.

Saksalainen sotilashautausmaa - Deutscher Soldatenfriedhof

Vanhan Lahdentien kupeessa Honkanummen länsisivulla on toinen Suomen sotilashautausmaista. 15 000 Suomen rintamilla kaatunutta sotilasta haudattiin yleensä kentälle mutta osa on tuotu Vantaalle, osa Rovaniemelle. 

Vantaan varjoisassa hautalehdossa on eri-ikäisiä sotilaita. Kuvat otin kännykällä ja kirjoitan tämän sillä myös.

https://de.m.wikipedia.org/wiki/Deutscher_Soldatenfriedhof_Helsinki-Honkanummi

Panssarimuseo - maailmanluokan museo

Panssarimuseossa on vaunuja, joita maailmassa on jäljellä vain kahdesta viiteen kappaletta ja luultavasti nekin Suomessa. Kannattaa käydä.