Tarina siitä, miten onnettomuusorganisaatio aloitti saaristossa
Ratsuni ja minä keväällä 1987
Keväällä 1987 oli ankara jäätalvi. Nesteen jalostamolle
menossa ollut neuvostotankkeri Antonio Gramsci ajautui helmikuun alussa karille lähellä Porvoon
majakkaa. Laivan tankeissa oli sovjet export blend -raakaöljyä, jota valui
mereen 650 tonnia jäiden sekaan.
Alkutalven olin Salmen Jussin ja Lemposen Jarin kanssa
ollut UUV:n (nyk. liikuntavirasto) kelkkamiehenä. Teimme latuja ja kävimme
tarkistamassa kaupungin merellisiä kohteita saarissa. Silloin olivat lujat jäät ja
kovat pakkaset. Myöhemmin keväällä satuin olemaan työvuorossa Pallokentällä,
kun Uudenmaan pelastuslaitokset saivat viranomaisten kanssa suunnitelmansa
valmiiksi.
Piiripäällikkö Oiva Käsnänen kaahasi Bollikselle, kun
olin lähdössä viikonlopun viettoon. ”Kengännumero ja haalarin koko, heti!” hän
hihkaisi. Ilmoitin oletuksen. ”Tule Taivalniemeen aamulla seitsemäksi.
Lähdetään öljyntorjuntaan.”
Siinä se keskustelu oli. Käsnänen lähti jatkamaan rekrytointia muille
kohteille. Kännyköitä ei ollut, ja töitä tehtiin enemmänkin ulkona, ei
konttorissa tai vahtikopissa. Oli hän kai soitellutkin, mutta minua ei olisi puhelimella kiinni saanut. Olin ulkona yhtä paljon kuin nykyisin sisällä, eli paljon.
Lauantaiaamuna tulin Taivalniemeen. Pihalla oli pari HKL:n
sinistä bussia, joista linjanumero oli piilotettu. Varastomies jakoi haalareita
ja saappaita. Paikalla oli turvesäkkejä, kirveitä, lapioita, polttopuita ym.
Olin ottanut halvan pokkarikameran taskuun ja ikuistin stadin duunareitten lkp:n.
Hämäräkuvista ei enää saa mitään selvää, mutta alkuun sain muutamia kirkkaita kuvia,
jotka ovat tässä jutussa.
"Iskuryhmä" Malmin kentältä Kaunissaareen
Sekatyömies Heimo Tolonen lukee Helsingin Sanomia kentän laidalla
Lastasimme tavarat kyytiin, ja bussit tekivät
siirtokuljetuksen Malmin lentokentälle. Minulle annettiin tehtäväksi ajaa
moottorikelkalla ulkosaaristossa ja tehdä kairausnäytteitä, jos jään alla
jotain olisi. Kyselin kelkkaani. ”Se tuodaan perässä”, sanoi Käsnänen.
Malmin kentällä odottelimme hetken. Puolustusvoimat oli virka-apuna lähettänyt joukkojenkuljetushelikopterin (Mil Mi-8). Se on sellainen kolossi, ettei sillä mistään Taivalniemen parkkipaikalta lähdetä.
Tavarat kainaloon. Helikopteriin nouse.
Siirryimme Sipoon Kaunissaareen. Sen itäpuolen saarilla tulisi vielä olemaan Helsingin
rantojen suojelun etulinja. Kun tulimme ulos, matkustamossa meitä vahtinut
totinen vääpeli töni meitä kuin alokkaita. Halusi työmiehiin vauhtia.
Minuun ja Naumasen Penttiin hän ei koskenut. Minä olin ketterä eikä ollut
syytä, ja Pentti oli voimanostaja, jonka vyöllä roikkui iso puukko. Lentäjä
näytti hyväntuuliselta, naureskeli siellä ikkunassa.
Paikan päällä selvisi mittakaavan suuruus. Pelastuslaitos
johti, mutta meidän kaupungin työväestä kerätty pumppumme oli erään
vakinaisesta palveluksesta eronneen everstiluutnantin komennossa.
Kaunissaaressa oli väkeä mustanaan. Suunnitelma oli jakaa turvesäkkejä, lapioita
ja polttopuita valmiiksi kaikkiin Porvoon edustan saariin vapaaehtoisia
rantojen puhdistajia varten.
Sinä keväänä heitä ilmoittautui 3000. Pääkaupunkiseudun
luonto kiinnosti.
Hydrokopteri toi Sipoon Kalkkirannasta hernerokkatonkkia ja
banaaneja. Ylen uutiset tuli paikalle, kun olimme särpimässä. Maalari Heikki
Miettinen kertoi myöhemmin, että hänen pieni tyttärensä oli sanonut, että isi
söi telkkarissa banaania. Uutisissa meitä sanottiin UUV:n iskuryhmäksi. Heikki
oli aina hyväntuulinen verbaalivirtuoosi ja kuittasi: ”Nyt sitten tiedätte,
mitä on iskuryhmä. Se on kasa joutomiehiä, jotka lähetetään johonkin kusiseen
paikkaan.”
Joku kyseli Käsnäseltä, kauanko ollaan ja kuka maksaa.
Käsnänen sanoi, että ei sitä tiedä mutta ainakin koko viikonloppu menee ja että
Ilaskivi (silloinen kaupunginjohtaja) maksaa.
Lähdimme jalan jäälle tiedusteluretkelle kohti lähimpiä
luotoja. Parilla pojalla oli krapula. Toisen maha meni sekaisin, ja hänen piti
keskellä jäätä käydä paskalle. Hän pyyteli paperia, mutta eihän kenelläkään
paperia ollut. Minä keksin, että onhan meille kaikille jaettu
öljyntorjuntaohjeet. Riittää että Käsnäsellä on. Muiden öljyntorjuntaohjeilla pyyhittiin
persettä.
Kelkkani saapui iltapäivällä auringonlaskun aikaan. Katselin
kun helikopteri saapui ja sen alla roikkui pussi, jossa rakas Lynx oli. Olin
kauempana mutta näin, miten Naumasen Pentti meni vapauttamaan pussin.
Pentti Naumanen ottaa kopin
Lauantai ja sunnuntai siellä menivät. Sunnuntaina
tiedustelin jäällä ja kairasin reikiä hiki päässä, mutta öljyn murenaa en
nähnyt. Muut pojat hajauttivat välineistön saariin ja merkitsivät paikat
karttaan. Enempää meidän ei tarvinnut tehdä.
Siitä tulikin vuosiksi arvoitus, että mihin se öljy oikein meni.
Jäiden lähdettyä alkoi pelastuslaitosten koordinoima
vapaaehtoisten raskas työ. Everstiluutnantti oli miettinyt sitä murheissaan jo saaressa. "Se on kamalan väsyttävää sotaa tahraavaa öljyä vastaan, hän sanoi. Aalto tuo uuden kalvon, kun edellisen harjaat." Lopulta työ oli kuitenkin enemmän tahrapaakkujen lapioimista.
Vain 60-80 tonnia öljystä saatiin kerättyä pois. Raakaöljyä
kulkeutui laajalle alueelle Helsingin ja Kotkan välille jään alla ja kevään
kuluessa. Osa ehkä haihtui ja osa velloutui meressä emulsioksi ja muodosti
rannoille likaavia tervapaakkuja.
Loput katosivat jonnekin: pohjaan tai sinnepäin, mistä se
oli tullutkin.
Loviisan palomestari Kjell Fagerstedt muistelee (Loviisan
Sanomat 14.2.2003):
–Talvella emme voineet tehdä juuri mitään. Helvetin hienot
suunnitelmat tehtiin ja paljon paperia syntyi! Silloin tällöin olimme
merivartioston helikopterilla pörräämässä Suomenlahdella. Mitään ei pystytty
tekemään, sillä öljy oli jään seassa.
Fagerstedt muistelee, että puhdistustöihin päästiin jäiden
sulaessa.
–Silloin ihmiset alkoivat soitella, että öljyä on rannalla.
Määrät eivät kuitenkaan olleet suuria, sellaisia kokkareita. Enemmän öljyä oli
ulkosaarilla.
Antonio Gramsci oli kuuluisa öljyruisku jo aiemmilta
vuosilta. Vuonna 1979 tankkeri ajoi karille Latvian rannikolla. Mereen päätyi
silloin 5500 tonnia raakaöljyä.
