sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Jouluaatto Pyhän Laurin kirkkomaalla

En ollut ajatellut kirjoittavani itselleni täysin tuntemattomasta nuorukaisesta. Jouluaatto muutti asian. Sain Vantaan reserviläisiltä kutsun Pyhän Laurin kirkon pienen sankarihautausmaan kunniavartioon. Tutustuessani paikkaan ennen vuoroani näin yhdessä kivessä elokuussa 1941 kaatuneen 18-vuotiaan nuorukaisen nimen. Nuoria poikiahan nämä ovat yleisesti ottaen kaikki, mutta tuo hautakivi kosketti tavallista enemmän.



Keski-ikäisen miehen vinkkelistä tunsin menehtymisen jotenkin tarpeettomana... Mikä sai pojan lähtemään vapaaehtoisena hyökkäyssodan lihamyllyyn? Olikohan hän innoissaan matkalla ratkaisemaan isänmaan kohtaloita? Ajattelin häntä nuorena poikana. Jos hän olisi saanut elää, hän olisi 89-vuotias. Vanhempi kuin minä. Mutta hän pysyy ikiajat poikasena, tällä hetkellä vanhimman lapseni ikäisenä.

En ole mikään meedio, vaikka noitasukua olenkin. Mutta nyt aika teki spiraalin. Ragnar Björkrothista tuli läheinen, jonka tunsin. Hän halusi kertoa jotakin. Samalla ymmärsin, etteivät hautakivet ole nimiluetteloita, vaan niiden takana on jakamattomia kokonaisuuksia, ikuisia ihmissieluja, jotka ovat siirtyneet näkymättömien todistajien joukkoon.

Päätin sukeltaa sota-arkistoon tutkimaan yhtä ihmistä. Ragnar syntyi 22. 9. 1922. Hänen palveluspaikkansa oli kranaatinheitinkomppaniassa (II Krh.J / JR 13), ja hän oli kuollessaan korpraali.

Kranaatinheitinkomppania alkoi pitää sotapäiväkirjaa 11.8. tullessaan rintamalle Tulemajärvelle yhdessä ruotsinkielisen rykmentin kanssa. Komppania tuli keskitysmarssilta kaksi kilometriä linjojen taakse alkuyöstä 12.8. Rykmentin piti tehdä hyökkäys Varloihin, kun sen komentaja jääkärieversti Hagelberg kaatui ilmahyökkäyksessä vihollishävittäjän konekiväärisuihkuun yhdessä vänrikki Kovaleffin kanssa. "En sorgens dag för vårt regemente", esikunnan kirjuri kirjoittaa. Komentajaksi nostettiin eversti Vaala.

Surua oli tulossa lisää, sillä JR 13:n sota oli vasta alkamassa. Seuraavana päivänä kranaatinheitinmiehet alistettiin I/JR 13:lle hyökkäystä varten. Rykmentin kaksi pataljoonaa lähti etenemään Varloin kylään. Vihollispartiot iskivät rykmentin sivustaan, ja pyrkiessään katkaisemaan selustayhteydet ne osuivat viimeisenä etenevään II Krh.J:n kanssa yhteen. Majuri Lindman kaatuu, tilanne on sekava. Tavoite kuitenkin saavutetaan.

Ragnar Björkroth kaatui ensimmäisenä taistelupäivänään Karjalassa, ensimmäisessä hyökkäyksessään. En tiedä, näkikö hän koskaan vihollista. Tuo oli se asia, minkä tunsin kirkkomaalla. Siinä on sodan koko kuva. Tästäkö nuori mies halusi kertoa?

Vartiovuoron aikana ehtii miettiä paljon. Näitä poikia ei enää haittaa mikään, eikä heidän enää tarvitse juosta minnekään. Kirkonmenojen jälkeen väki valui hiljakseen ohi. Jotkut paljastivat päänsä.

Kunniavartio valmistautuu sakastissa. Kirjoittaja on toinen vasemmalta.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Kortteli 71, Malmi



Olin päiväkävelyllä ja oikaisin Malmin hautausmaan läpi. Suurin osa Suomea auttaneista virolaisista vapaaehtoisista on haudattu tänne. Koillis-Helsingin mullassa lepää myös muutama ruotsalainen Syvärinkomppanian sotilas, pari tuntemattomaksi jäänyttä sotilasta ja Oulunkylästä sotaan lähtenyt lotta Anna Maria Schwartz. Iittalan rautatieonnettomuudessa kuolleiden muistokivi on pystytetty tänne.

Viitasaarelta syntyisin ollut lotta Anna Maria Schwartz työskenteli ainakin 12. Divisioonan esikunnassa. Hän kuoli Tanskassa 4.4. 1944. En osaa sanoa, oliko hän sotavamman vuoksi hoidossa. 287 lottaa menetti sodassa henkensä, ja heistä 113 on haudattu sankarihautausmaille. On erikoista, että kaatuneista lotista ei ole minkäänlaista matrikkelia tai tutkimusta. Otan mielelläni vastaan lisää tietoja.


Tuntemattoman sotilaan hauta. Tällaisia on Malmilla kaksi.

Jos on lukenut Orvar Nilssonin kirjan, Malmilta löytyy tuttuja nimiä: kesän 1944 viimeisiä ruotsalaisia sotureita, joiden uurnaa kukaan ei tainnut kaivata kotona. Näitä muutamaa ei odottanut sukuhauta rauhan siunauksista nauttivassa Ruotsissa.

Hangossa toiminut riikinruotsalainen vapaaehtoispataljoona nosti Suomen lipun salkoon Hangossa. Viimeisenä toimenaan se osallistui Hangossa paraatiin - 70 vuotta sitten 15.12. 1941. Sitten se hajotettiin. Pieni osa jäi Suomeen taistelemaan. Heistä muodostettiin Syvärinkomppania, ja se sijoitettiin Syvärille ruotsinkielisen JR 13:n yhteyteen. Kesällä 1944 komppanian vahvuus oli 64 miestä. Heistä 53 oli ruotsalaisia. Pieni komppania muistetaan siitä, miten he poistuivat viimeisenä Talinmyllyltä ja toivat maastosta löytämänsä, tovereidensa jättämän, suomalaisen haavoittuneen mukanaan.

Harlösalaisen sekatyömies Nils Hultenin hauta (kaatui Kaplainmäellä 22.6. 1944) osui eteeni. Korttelissa 71 ovat myös skårelainen maanviljelijä Gunvald Johansson (kaatui Jandebajoella 26.3. 1944), rakennusmiesYngve Nilsson Tukholmasta (haavoittui 22.6. 1944 Vierumäen taistelussa ja kuoli kaksi päivää myöhemmin) ja tukholmalainen merimies Sven Ericsson (haavoittui 1.8. 1944 Suokkaalla ja kuoli haavoihinsa kenttäsairaalassa).


121 ruotsalaista antoi henkensä Suomen ja Pohjolan puolesta.


Iittalassa 4.3.1940 klo 00.45 törmäsivät sotalapsia pohjoiseen kuljettanut ylimääräinen juna 69 ja etelään matkalla ollut pikajuna 50. Vain viikkoa ennen rauhaa. Uhrien nimet ovat kivessä Malmin hautausmaalla (kortteli 71).


Virolaisia Suomen-poikia kesällä 1944


Ensimmäiset saksalaisten kutsuntoja pakoilevat virolaiset tulivat Suomenlahden yli kevättalvella 1943. He halusivat taistella "Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta", kuten heidän tunnuslauseensa kuului. Ensimmäinen vapaaehtoiserä liitettiin Jalkaväkirykmentti 47:een sen III pataljoonaksi. Pataljoonan komentajana oli marsalkka Mannerheimin sisarenpoika majuri Claës Gripenberg.

Syksyllä 1943 tuli vapaaehtoisia lisää. Virolaisista muodostettiin Jalkaväkirykmentti 200. Nämä Suomen-pojat, kuten he itseään kutsuvat, osallistuivat torjuntataisteluihin Karjalan kannaksella kesällä 1944.

Harva tietää, että myös 10 % laivastomme miesvahvuudesta oli virolaisia vapaaehtoisia.

Elokuussa 1944 JR 200:n miehet lähtivät takaisin lahden yli taisteluun Viron kohtalosta. Tilanne oli lähes toivoton. Saksalaiset veivät raskaat aseet mukanaan, neuvostojoukoilla oli huikea ylivoima. Poikien ensimmäinen pataljoona suoritti heti maihintulon jälkeen vastahyökkäyksen Tarton rintamalla läpipäässeen neuvostodivisioonan kylkeen. Suomen-pojat onnistuivat tässä toivottomalta tuntuvassa tehtävässään, divisioonan hyökkäys pysähtyi kolmeksi viikoksi. Tuona aikana evakuoitiin Pohjois-Virosta 70.000 Viron sivistyneistön edustajaa länteen. He kaikki olivat ihmisiä, joita olisi odottanut teloitus tai pakkotyö venäläisten miehitettyä maan.

Venäläisten ylivoima oli kuitenkin niin murskaava, ettei taistelulla ilman raskasta aseistusta ja ulkopuolista tukea ollut onnistumisen edellytyksiä. Viro miehitettiin. Veljeskansastamme kaatui 46.000 miestä, kuoli teloitettuna tai Siperiaan menehtyneinä yli 100.000 ja länteen siirtyi noin 100.000 kansalaista. Kaikki tämä väestöstä, joka oli vain kolmas osa Suomen kansasta, hieman toista miljoonaa. Tilalle he saivat 700.000 vierasta kieltä puhuvaa ja virolaista elämänmuotoa ymmärtämätöntä ihmistä.


Tällaisia kiviä on Malmin hautausmaan 71. korttelissa useita. Suuri osa heistä on kentälle jääneitä.



Malmin hautausmaan yhteydessä on Oulunkylän sotilashautausmaa. Se sijaitsee Pihlajamäkeen menevän tien puoleisen portin vasemmalla puolella. Oulunkylän seurakunnan pojat ovat siellä.