sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Jouluaatto Pyhän Laurin kirkkomaalla

En ollut ajatellut kirjoittavani itselleni täysin tuntemattomasta nuorukaisesta. Jouluaatto muutti asian. Sain Vantaan reserviläisiltä kutsun Pyhän Laurin kirkon pienen sankarihautausmaan kunniavartioon. Tutustuessani paikkaan ennen vuoroani näin yhdessä kivessä elokuussa 1941 kaatuneen 18-vuotiaan nuorukaisen nimen. Nuoria poikiahan nämä ovat yleisesti ottaen kaikki, mutta tuo hautakivi kosketti tavallista enemmän.



Keski-ikäisen miehen vinkkelistä tunsin menehtymisen jotenkin tarpeettomana... Mikä sai pojan lähtemään vapaaehtoisena hyökkäyssodan lihamyllyyn? Olikohan hän innoissaan matkalla ratkaisemaan isänmaan kohtaloita? Ajattelin häntä nuorena poikana. Jos hän olisi saanut elää, hän olisi 89-vuotias. Vanhempi kuin minä. Mutta hän pysyy ikiajat poikasena, tällä hetkellä vanhimman lapseni ikäisenä.

En ole mikään meedio, vaikka noitasukua olenkin. Mutta nyt aika teki spiraalin. Ragnar Björkrothista tuli läheinen, jonka tunsin. Hän halusi kertoa jotakin. Samalla ymmärsin, etteivät hautakivet ole nimiluetteloita, vaan niiden takana on jakamattomia kokonaisuuksia, ikuisia ihmissieluja, jotka ovat siirtyneet näkymättömien todistajien joukkoon.

Päätin sukeltaa sota-arkistoon tutkimaan yhtä ihmistä. Ragnar syntyi 22. 9. 1922. Hänen palveluspaikkansa oli kranaatinheitinkomppaniassa (II Krh.J / JR 13), ja hän oli kuollessaan korpraali.

Kranaatinheitinkomppania alkoi pitää sotapäiväkirjaa 11.8. tullessaan rintamalle Tulemajärvelle yhdessä ruotsinkielisen rykmentin kanssa. Komppania tuli keskitysmarssilta kaksi kilometriä linjojen taakse alkuyöstä 12.8. Rykmentin piti tehdä hyökkäys Varloihin, kun sen komentaja jääkärieversti Hagelberg kaatui ilmahyökkäyksessä vihollishävittäjän konekiväärisuihkuun yhdessä vänrikki Kovaleffin kanssa. "En sorgens dag för vårt regemente", esikunnan kirjuri kirjoittaa. Komentajaksi nostettiin eversti Vaala.

Surua oli tulossa lisää, sillä JR 13:n sota oli vasta alkamassa. Seuraavana päivänä kranaatinheitinmiehet alistettiin I/JR 13:lle hyökkäystä varten. Rykmentin kaksi pataljoonaa lähti etenemään Varloin kylään. Vihollispartiot iskivät rykmentin sivustaan, ja pyrkiessään katkaisemaan selustayhteydet ne osuivat viimeisenä etenevään II Krh.J:n kanssa yhteen. Majuri Lindman kaatuu, tilanne on sekava. Tavoite kuitenkin saavutetaan.

Ragnar Björkroth kaatui ensimmäisenä taistelupäivänään Karjalassa, ensimmäisessä hyökkäyksessään. En tiedä, näkikö hän koskaan vihollista. Tuo oli se asia, minkä tunsin kirkkomaalla. Siinä on sodan koko kuva. Tästäkö nuori mies halusi kertoa?

Vartiovuoron aikana ehtii miettiä paljon. Näitä poikia ei enää haittaa mikään, eikä heidän enää tarvitse juosta minnekään. Kirkonmenojen jälkeen väki valui hiljakseen ohi. Jotkut paljastivat päänsä.

Kunniavartio valmistautuu sakastissa. Kirjoittaja on toinen vasemmalta.

tiistai 13. joulukuuta 2011

Kortteli 71, Malmi



Olin päiväkävelyllä ja oikaisin Malmin hautausmaan läpi. Suurin osa Suomea auttaneista virolaisista vapaaehtoisista on haudattu tänne. Koillis-Helsingin mullassa lepää myös muutama ruotsalainen Syvärinkomppanian sotilas, pari tuntemattomaksi jäänyttä sotilasta ja Oulunkylästä sotaan lähtenyt lotta Anna Maria Schwartz. Iittalan rautatieonnettomuudessa kuolleiden muistokivi on pystytetty tänne.

Viitasaarelta syntyisin ollut lotta Anna Maria Schwartz työskenteli ainakin 12. Divisioonan esikunnassa. Hän kuoli Tanskassa 4.4. 1944. En osaa sanoa, oliko hän sotavamman vuoksi hoidossa. 287 lottaa menetti sodassa henkensä, ja heistä 113 on haudattu sankarihautausmaille. On erikoista, että kaatuneista lotista ei ole minkäänlaista matrikkelia tai tutkimusta. Otan mielelläni vastaan lisää tietoja.


Tuntemattoman sotilaan hauta. Tällaisia on Malmilla kaksi.

Jos on lukenut Orvar Nilssonin kirjan, Malmilta löytyy tuttuja nimiä: kesän 1944 viimeisiä ruotsalaisia sotureita, joiden uurnaa kukaan ei tainnut kaivata kotona. Näitä muutamaa ei odottanut sukuhauta rauhan siunauksista nauttivassa Ruotsissa.

Hangossa toiminut riikinruotsalainen vapaaehtoispataljoona nosti Suomen lipun salkoon Hangossa. Viimeisenä toimenaan se osallistui Hangossa paraatiin - 70 vuotta sitten 15.12. 1941. Sitten se hajotettiin. Pieni osa jäi Suomeen taistelemaan. Heistä muodostettiin Syvärinkomppania, ja se sijoitettiin Syvärille ruotsinkielisen JR 13:n yhteyteen. Kesällä 1944 komppanian vahvuus oli 64 miestä. Heistä 53 oli ruotsalaisia. Pieni komppania muistetaan siitä, miten he poistuivat viimeisenä Talinmyllyltä ja toivat maastosta löytämänsä, tovereidensa jättämän, suomalaisen haavoittuneen mukanaan.

Harlösalaisen sekatyömies Nils Hultenin hauta (kaatui Kaplainmäellä 22.6. 1944) osui eteeni. Korttelissa 71 ovat myös skårelainen maanviljelijä Gunvald Johansson (kaatui Jandebajoella 26.3. 1944), rakennusmiesYngve Nilsson Tukholmasta (haavoittui 22.6. 1944 Vierumäen taistelussa ja kuoli kaksi päivää myöhemmin) ja tukholmalainen merimies Sven Ericsson (haavoittui 1.8. 1944 Suokkaalla ja kuoli haavoihinsa kenttäsairaalassa).


121 ruotsalaista antoi henkensä Suomen ja Pohjolan puolesta.


Iittalassa 4.3.1940 klo 00.45 törmäsivät sotalapsia pohjoiseen kuljettanut ylimääräinen juna 69 ja etelään matkalla ollut pikajuna 50. Vain viikkoa ennen rauhaa. Uhrien nimet ovat kivessä Malmin hautausmaalla (kortteli 71).


Virolaisia Suomen-poikia kesällä 1944


Ensimmäiset saksalaisten kutsuntoja pakoilevat virolaiset tulivat Suomenlahden yli kevättalvella 1943. He halusivat taistella "Suomen vapauden ja Viron kunnian puolesta", kuten heidän tunnuslauseensa kuului. Ensimmäinen vapaaehtoiserä liitettiin Jalkaväkirykmentti 47:een sen III pataljoonaksi. Pataljoonan komentajana oli marsalkka Mannerheimin sisarenpoika majuri Claës Gripenberg.

Syksyllä 1943 tuli vapaaehtoisia lisää. Virolaisista muodostettiin Jalkaväkirykmentti 200. Nämä Suomen-pojat, kuten he itseään kutsuvat, osallistuivat torjuntataisteluihin Karjalan kannaksella kesällä 1944.

Harva tietää, että myös 10 % laivastomme miesvahvuudesta oli virolaisia vapaaehtoisia.

Elokuussa 1944 JR 200:n miehet lähtivät takaisin lahden yli taisteluun Viron kohtalosta. Tilanne oli lähes toivoton. Saksalaiset veivät raskaat aseet mukanaan, neuvostojoukoilla oli huikea ylivoima. Poikien ensimmäinen pataljoona suoritti heti maihintulon jälkeen vastahyökkäyksen Tarton rintamalla läpipäässeen neuvostodivisioonan kylkeen. Suomen-pojat onnistuivat tässä toivottomalta tuntuvassa tehtävässään, divisioonan hyökkäys pysähtyi kolmeksi viikoksi. Tuona aikana evakuoitiin Pohjois-Virosta 70.000 Viron sivistyneistön edustajaa länteen. He kaikki olivat ihmisiä, joita olisi odottanut teloitus tai pakkotyö venäläisten miehitettyä maan.

Venäläisten ylivoima oli kuitenkin niin murskaava, ettei taistelulla ilman raskasta aseistusta ja ulkopuolista tukea ollut onnistumisen edellytyksiä. Viro miehitettiin. Veljeskansastamme kaatui 46.000 miestä, kuoli teloitettuna tai Siperiaan menehtyneinä yli 100.000 ja länteen siirtyi noin 100.000 kansalaista. Kaikki tämä väestöstä, joka oli vain kolmas osa Suomen kansasta, hieman toista miljoonaa. Tilalle he saivat 700.000 vierasta kieltä puhuvaa ja virolaista elämänmuotoa ymmärtämätöntä ihmistä.


Tällaisia kiviä on Malmin hautausmaan 71. korttelissa useita. Suuri osa heistä on kentälle jääneitä.



Malmin hautausmaan yhteydessä on Oulunkylän sotilashautausmaa. Se sijaitsee Pihlajamäkeen menevän tien puoleisen portin vasemmalla puolella. Oulunkylän seurakunnan pojat ovat siellä.



maanantai 12. syyskuuta 2011

Suuret suomalaiset onnettomuudet

Pelastaja pelastuu - Kurun ja Ilmarisen viimeiset matkat

 
 

Suurimmat suomalaisuhreja vaatineet merionnettomuudet ennen 1920-lukua olivat Empress of Irelandin kaatuminen Kanadan rannikolla 1914, jolloin 70 suomalaista menehtyi ja Titanicin uppoaminen Newfoundlandin rannikolla 1912, jolloin 43 suomalaista siirtolaista meni laivan mukana syvyyteen. Järvillämmekin tapahtui. 18.5.1920 Säkkijärvellä kaatui vene, jolloin 31 koululaista hukkui opettajattaren ja hänen palvelijattarensa kanssa. 1920-luvulla mereen upposivat laivat Kustavi, Storbotten, Tiutinen ja Suomen laivaston torpedovene S 2. Kaikki nämä onnettomuudet vaativat uhreja. Myöhemmin tapahtuneet sisävesilaiva Kurun ja panssarilaiva Ilmarisen tuhot kuitenkin muistetaan parhaiten.

Kurun ja Ilmarisen kohtalonhetkistä ei paljon kirjoitettu. Vuonna 1929 kansalaiset saivat harvoista sanomalehdistämme tietää Kurun uponneen. Mediaväki ei hyökännyt sairaaloihin ottamaan kuvia eikä pyörittänyt huhumyllyä lisätäkseen tienestejään ja hukkuneiden omaisten tuskaa. Ilmarisen törmäys ajomiinaan salattiin aluksi, koska jatkosodan hyökkäysvaiheessa ei tahdottu paljastaa kotirintamalle suurta tappiota.

Elämässä on paralleeleja, joiden luonnetta on vaikea selittää. Teuvo Vaissi oli nuorena järvipartiolaisena oma-aloitteisesti pelastamassa Kurun haaksirikkoisia. 30-vuotiaana sähköinsinöörinä hän palveli panssarilaiva Ilmarisessa ja pelastui käsittämättömän onnekkaasti aivan pohjalta, panssarikannen alta. Miten nämä sattuivat yhdelle miehelle?

<Kuru uppoaa>

Näsijärven murhenäytelmä tapahtui lauantaina 7.9.1929 syyskuun tuulisimmalla viikolla. Tampereen Purjehdusseuran paviljongilla mitattiin tuuliarvoksi ajoittain 32 metriä sekunnissa (12 beaufortia). Monet laivat peruuttivat matkansa, mutta muiden muassa Ylöjärvi lähti. Kapteeni avasi etukannen kaiteitten syöksyluukut, ja matka onnistui, vaikka vesi pyyhki yli etukannen. Ylöjärveä suurempi Kuru oli valitettavasti umpikaiteinen.

Siilinkarin luona Kuruun osui kolme suurta aaltoa. Ensimmäinen häiritsi aluksen kulkua, toinen kallisti laivaa ja kolmas kaatoi aluksen. Laiva upposi muutamassa minuutissa. Onnettomuus aiheutui suuren vesimassan tuottamasta kallistumasta ja siitä, että venttiileistä ja salonkien luukuista vesi pääsi sisään. Takana tuleva Tarjanne ajoi uppoamispaikan yli ja kääntyi tuulenpuolelle kyljittäin. Tarjanteen kapteeni Karimaa johti pelastustoimia, ja ruoveteläinen luotsiperämies Leppänen hoiti velvollisuudentuntoisesti ruoria, vaikka tiesi oman poikansa olevan Kurussa. Näiden miesten, harvojen kansimiesten ja joidenkin toimintakykynsä säilyttäneiden matkustajien avulla Tarjanne pelasti viisitoista henkeä. Kurun 24-vuotias perämies Johannes Leppänen ei ollut selviytyneiden joukossa.

Purjehdusseuran paviljongilta lähti järvelle tehtailija Vaissin moottorivene ”Suunta”. Yhteiskoululainen Teuvo Vaissi ohjasi venettä vuorotellen lämmittäjä Aarne Latvan kanssa. Vene nousi välillä aivan pystyyn. Kaksi muuta miestä toimi pelastusrenkaitten heittäjinä. Ensin he saivat veneeseen nuoren naishenkilön. He yrittivät auttaa myös vanhaa naista, joka järkyttyneenä piti kiinni matkalaukustaan ja laudanpaloista. Nainen sai renkaan, mutta laukun vastus oli liian suuri hinattavaksi. Läpi myrskyn miehet huusivat naiselle: ”Laske laukku irti!” Nainen pitikin laukkunsa, päästi irti renkaasta ja vajosi järveen. Sitten ”Suunta” nosti vielä yhden miehen veneeseen.

Aallot olivat täyttäneet myös ”Suunnan”, ja sen oli palattava satamaan. Pelastuneet saatiin autoihin, ja vene tyhjennettiin vedestä. He lähtivät uudestaan järvelle, mutta Siilinkarilla ei näkynyt autettavia. Höyrylaivat Näsijärvi ja Tarjanne olivat ottaneet loput, joita nostettavissa oli. Kaikkiaan 22 matkustajaa pelastui.

Naaraajat aloittivat työnsä maanantaina, kun järvi oli jo peilityyni. Sukeltajien työ oli kovaa. Sukeltajat Hoivala ja Helander tekivät maanantaina kymmenen sukellusta. Alus oli vajonnut saveen mutta pysynyt oikeassa asennossa. Kulku kaikkialle laivaan ei silti ollut mahdollista. Sukeltajat löysivät eräästä hytistä nuoren tytön, joka oli polvistuneena, kädet ristissä rukousta varten. Paljon oli vielä tutkimatta. Helsingistä hälytetty syvänmerensukeltaja Kalle Raitanen sai välikannen peräosan sivuportit auki, ja tie hylkyyn oli avoin. Nyt Hoivala joutui puserruksiin niin pahasti, ettei kyennyt antamaan hätämerkkiä eikä saanut ilmaa. Onneksi myös Raitanen oli hylyssä ja sai toverinsa irti ja lepoon. Sen jälkeen sukelluksia jatkoivat Helander ja Raitanen. He tutkivat Kurun läpikotaisin, konehuonetta myöten. Kaikkiaan sukeltajat toivat ylös 62 ruumista. Naaraajat löysivät saman verran, rantaan ajautui kaksi ja yksi kuoli sairaalassa. Kuusi jäi kateisiin. Onnettomuuden uhriluvuksi tuli 133 ihmishenkeä.




  Teuvo Vaissi lähtee kohti haaksirikkopaikkaa.


<Ilmarisen viimeinen matka>  

13.9.1941, kaksitoista vuotta Näsijärven murhenäytelmästä, luutnantti Teuvo Vaissi toimi Ilmarisen merenkulkukeskuksessa. Osasto on panssarikannen alla, eivätkä sinne kannen tapahtumat näy tai kuulu. Illansuussa komentajakapteeni Villman oli lähtenyt katsomaan oikeata paravaania, jonka ilmoitettiin olevan vialla. Lueskeltiin ja tapettiin aikaa. Kello 20.31 räjähti.   

Mitä panssarilaivat olivat? Panssarilaivat Väinämöinen ja Ilmarinen rakennettiin Chrichton-Vulcan-telakalla Turussa vuosina 1929-31. Laivat olivat 93 metriä pitkiä tykkilauttoja: nykyisin niitä voisi kutsua monitoreiksi. Matalakulkuisina ne sopivat hyvin saaristotoimintaan. Taistelumärssy oli korkea ja mahdollisti tulen johtamisen aina pääaseiden kantaman rajoille saakka. Laivoihin asennettiin kaksi 254 mm kaksoistykkitornia, jotka pystyivät ampumaan lähelle 10 asteen alakorotuksella ylimmän korotuksen ollessa 45 astetta. Korkea korotuskulma mahdollisti ampumisen saarten välistä ja takaa. Tykkien kantama oli 32 km, pitempi kuin Neuvostoliiton taistelulaivoilla, joiden ylin korotuskulmakin oli vain 25 astetta. Lisäksi panssarilaivoilla oli tehokas ilmatorjuntatykistö. Neljän pääaseina toimineiden 105/50 mm:n Boforsien tulinopeus oli 12 ls/min ja ampumaetäisyys 18,7 km, pystytasossakin 11,4 km. Ilmatorjunnan keskuslaskimena oli eräänlainen kamoidi-tyyppinen alkeellinen tietokone. Lähitorjuntaa varten oli vielä kolme pienempää automaattitykkiä sekä 20 mm:n Madsen-konetykkejä.

Laivat olivat hyviä tulipattereita, mutta niitä ei tarvittu. Merivoimissa panssarilaivojen hankintaa pidettiin suurena erehdyksenä. Merivoimien esikunta ei aluksia halunnut, koska rannikkopuolustuksessa oli suuria aukkoja eikä niitä kahdella laivalla tukittu. Kenraali Väinö Valve tahtoi tehdä ratkaisunsa jo olemassa olevien suurten tykki-, miina- ja torpedovarastojen pohjalle. Laivaromantiikan puraisemat Suomen laivastoyhdistys ry ja Purjehtijaliitto villitsivät kuitenkin kansalaisten ja poliitikkojen mielet. Laivastohenkinen maanpuolustusväki onnistui vaikuttamaan eduskuntaan ja puolustusministeriin. Massiiviset monitorit rakennettiin. Rahaa meni melkein Eduskuntatalon rakennuskustannusten verran, ja köyhä jalkaväki oli vihoissaan. Suomen puolustukseen suunnattuja varoja tungettiin heidän mielestään yli-innokkaiden siviilien toimesta turhuuteen. Jälkiviisaasti voisi sanoa, että rahat olisi todella pitänyt pistää pankkiin ja ostaa vuonna 1938 panssarintorjunta- ja it-aseistusta sekä konepistooleja. Mutta entä jos Stalin olisi päättänyt hyökätä kesällä ja yrittää kaapata Ahvenanmaan? Panssarilaivat olisivat tehneet siitä vaikean operaation.

Laivojen ilmatorjunnan tehokkuudesta kertoo seuraava episodi. Talvisodan syttyessä panssarilaivat makasivat Kasnäsin länsipuolella. Punalentäjät yrittivät upottaa eniten himoitsemansa merimaalin sodan aluksi. Joku katkaisi kirveellä laivojen yhteyskaapelit ilmavalvontaan marraskuun 30. päivän aamuna, ja kolme pommikonetta yllätti laivat. Ilmarinen tuhosi pommikoneista kaksi. Väinämöisen taistelutornin virtapiirit oli eräs matruusi kiertänyt löysälle juuri ennen hyökkäystä, mutta ne saatiin kuntoon, ja laiva todennäköisesti tuhosi kolmannen pakenevan pommittajan, sillä sen nähtiin osuman saaneena kaartavan metsän taakse. Sabotööri pidätettiin. Hänet vietiin maihin ja ammuttiin.

Syksyllä 1941 Ilmarinen lähetettiin harhautusoperaatioon Utön lähistölle. Syyskuun 13. päivän iltana sen suojaparavaaniin tarttui todennäköisesti kaksi miinaa, jotka suunnanmuutoksen seurauksena osuivat runkoon. Alus kaatui ja pysyi pinnalla pohja ylöspäin kuuden minuutin ajan. 403 hengen miehistöstä hukkui 271. Katastrofista vaiettiin, mutta merisotilaiden hautaukset avasivat huhumyllyn.

Räjähdyksen jälkeen laiva kallistui nopeasti. Pois oli päästävä. Vaissi, kadetti Juvela ja pumppumestari Piiparinen pyrkivät skanssi 7:ään johtavaan kuiluun. Kuilu oli neljä metriä pitkä. Yleensä sitä kiivettiin skanssiin mentäessä ylöspäin, mutta nyt piti kontata vaakasuoraan, ja lopuksi tultiin liukumalla, koska laiva kallistui yhä. Miehet putosivat skanssin seinälle ja näkivät siellä paljon miehiä penkkien ja kaappien sekamelskassa. Silloin laiva kaatui kumolleen, kaikki valot sammuivat ja penkit ja pöydät putosivat kattoon ruhjoen miehiä.

Teuvo Vaissilla oli taskussaan Winchester-lamppu, ja hän tunsi laivan. Hän löysi valoventtiilien vierestä pelastusventtiilin. Vaissi, Juvela ja Piiparinen konttasivat katon rautapalkkeja pitkin pelastusventtiilin luokse. Ensin oli avattava venttiiliä suojaava sokkolaippa. Onneksi ruuvit aukesivat. Laipan takaisen lasiventtiilin kanssa tuli ongelmia. Pidikkeet eivät auenneet. Lasi ei mennyt potkimalla rikki. Vaissilla oli takataskussa pieni Walther-pistooli, ja sillä hän hakkasi ruutua, kunnes ase ja nyrkki menivät läpi. Ilmavirta repi ruudun pois, ja tie oli vapaa. Teuvo meni ensin venttiiliin ja lensi ulos kuin torpedo. Myös Juvela tuli samasta reiästä. Vaissi ja Juvela uiskentelivat Itämeressä ja odottivat ystäväänsä venttiilin luona, mutta Piiparista ei enää kuulunut.

Juvela ja Vaissi ryhtyivät keräämään laudanpalasia, koska heillä ei ollut korkkiliivejä. Juvela jaksoi vielä vitsailla, että nyt perustetaan yhteinen puutavarapuulaaki. Miehet uivat kohti lähintä vartiomoottorivenettä ja keräilivät lautoja. He katsoivat taakseen. Ilmarinen oli jo uponnut. Päästyään VMV:hen he huomasivat Vaissin käden olevan risainen. Juvela kysyi Teuvolta, oliko hänen aseensa ladattu. Saatuaan myöntävän vastauksen Juvela leukaili, että olisi ehkä kannattanut ampua ruutuun…      

Ilmarisesta pelastuneet hajautettiin eri tehtäviin. Osa todettiin henkisesti kykenemättömäksi palvelukseen. Monilla vaikeudet jatkuivat siviilissäkin. Teuvo Vaissi sai komennuksen Saksan laivastoon opiskelemaan miinanraivausta. Hänen tiedetään myös osallistuneen taistelutehtäviin syöksyvenelaivueessa. Kolmesti myönnetyn Vapaudenristin lisäksi hän sai Saksan Rautaristin. Nuorisoa ajatellen, ehkä tärkein hänen ansiomerkeistään kuitenkin on Partiolaisten sankariristi.

Insinöörikomentajakapteeni Teuvo Vaissi kuoli Mäntässä 5.9. 1977.

Sisarlaiva Väinämöinen palveli sodan loppuun asti. Se luovutettiin sotakorvauksena Neuvostoliittoon. Siellä se palveli nimellä Vyborg romuttamiseensa asti. Suomessa panssarilaivoista on jäljellä ainoastaan Pansion upseerikerholla vieläkin oleva Väinämöisestä evakuoitu piano.

Kuva: Konedivisionan 80:sta miehestä pelastui neljätoista.



Lähteitä:         Heinämies, Vilho 1945: Seitsemän minuuttia merellä
                      Kärkönen, Orvo 1929: Näsijärven murhenäytelmä
                      Penttilä, Eino 1986: Panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen
                      Tiilikainen, Heikki 2004: ”Turhat laivat?” teoksessa Geoffrey Regan, Päin mäntyä. Kirja sotilaallisista tunaroinneista.
                      Kansallisarkisto (Sota-arkisto)

maanantai 1. elokuuta 2011

Erik (Erkki) Kujalan asevelihenki

Virtain Killinkoski on pieni omaleimainen kylä parikymmentä kilometriä Virroilta Ähtäriin päin. Poikkesin Killinkoski-päivänä, joka on heinäkuun viimeisenä lauantaina. Markkinahumua riitti. Ähtärin lentokenttä avattiin samanaikaisesti pitkän tauon jälkeen. Killin yläpuolellekin lähettivät yhden venäläisen kaksitasoisen Antonovin, raskaan kaksitason, pyörähtelemään.

Poikkesin Killinkosken hautausmaalla ja löysin Erik Kujalan haudan. Erkki Kujala tunnetaan Yrjö Jylhän runosta "Kaivo". Hän haki kesken valtavan tykistökeskityksen haavoittuneelle vettä ja kaatui kaivon luona.

Virtolaisten pataljoona (III/JR30, myöh. III/JR21 ) oli joulun rintamavastuussa Taipaleenjoella Kirvesmäessä ja sitten taas loppiaisen jälkeen. Vastuuviikko 11.2. oli pahin kaikista, ns.helvettiviikko, jolloin alkoi Timosenkon junailema suurhyökkäys. Mutta pataljoona ei väistynyt. 16.2. sen vaihtoi "posliinipataljoona" eli I/JR 61. Levon jälkeen pataljoona siirtyi Terenttilään, jossa pataljoonia välillä vaihdettiin päivittäin. Virtolaispataljoona oli asemissa lopputaistelut kolmea päivää lukuunottamatta. Komentajansa Eino Polónin johdolla pataljoona poistui viimeisenä joukko-osastona Taipaleesta 15.3. 1940. Venäläisiltä pataljoona sai nimen "Virtain verihurtat". Eivät edes yrittäneet propagandalehtisissä miellyttää.

JR 30 (21):n III P:n osuus tappioista oli 196 kaatunutta ja 340 haavoittunutta.Virtolaisten osuus oli 159 miestä, loput neljäkymmentä olivat pääosin Ähtäristä.

Jatkosodassa virtolaiset muodostivat etupäässä I/JR57:n. Kaikkiaan sodissa kaatui 435 virtolaista, yksi heistä oli nainen. Järkyttävä määrä muutaman tuhannen asukkaan kunnasta. Pahiten sota kohteli Karttilan perhettä, josta kaatui neljä veljestä. Virtain keskustan sankarihaudassa on 336 sankarivainajaa ja Killinkoskella 50. Loput ovat muualla ja yksityishaudoissa. 

Killinkosken sankarihaudat on hoidettu hyvin.

Ohtolanlahden paikkeille kantatie 66:n varteen virtolaiset sotaveteraanit ovat laittaneet hienon muistomerkin asevelihengen muistolle


Näillä paikkeilla oli aikoinaan Kujalan kotitalo



 
Kaivo

Talvipäivä puolessa on vasta,
hyökkäystä ei, vain tykkitulta:
viuhuu sirpaleet ja roiskuu multa.
Alla maan on niin tyyntä, kodikasta;
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
Veljet, vesitilkka tuokaa---.
 
Korsun yllä tykkien soi jyry,
Kaivotietä pyyhkii luotipyry
Päivin sekä öin, ja polun päässä
Kaivon partaalla on verta jäässä---
Kaivon luona luoti tapas monta
liian janoista ja maltitonta.
Janoos älä täällä vettä pyydä,
astiaas vain lunta syydä,
sitäkään jos löydät enään maasta---
niin sen peittää pirstat sekä, savu, saasta.
Iltaan kestä vain, niin lääkkeen saavat
Kurkut kuivat, vihlovaiset haavat
 
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
Veljet, vesitilkka tuokaa---.
 
Lähtee mies, kun vettä pyytää veikko,
Tuskissaan huojuva ja heikko,
Lähtee, koska veljellä on jano,
Enempää ei mieti eikä sano.
Käteensä hän sieppaa vesikannun,
Juoksee yli myllerretyn mannun,
Häipyy sekaan viuhunan ja tuiskeen
Kuullen korvissaan vain avunkuiskeen.
 
Tykit jyskyttävät korsunsuuta,
Viipyy vesimies---ei muuta.
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
Veljet, vesitilkka tuokaa---.
 
Päivä hämärtyy, ja vihdoin kuullaan
Kaivon partaall` mies on suullaan,
Verta valunut on kaivoon, josta
yksikään ei enään vettä nosta.
Verta pulpahtavat suonet lähteen
verta valuvaiseen iltatähteen.
 
Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa:
Veljet, vesitilkka tuokaa---.

Yrjö Jylhä, 1940





perjantai 29. heinäkuuta 2011

Hietaniemen hautausmaa

Päiväkävelyllä Hietaniemessä sankarihaudoilla. Amerikkalaisen opettajan David Bradleyn mukaan itsenäisyyspäivänä paikka muistuttaa suurta sotilasleiriä, joka odottaa hiljaisena, että vanha ylipäällikkö nousee kummultaan ja sanoo, että teitä tarvitaan jälleen. Kesäinen kävelyretki on rauhallinen. Risto ja Gerda Rytiä tervehdimme ensin. He makaavat ihan Kekkosen ja tykistökenraali Nenosen vieressä. Lähellä kadonneiden kiveä huomasin kapteeni Caj Tofferin, ritari nro 73, haudan.


"Kapteeni Caj Edvard Ferdinand Toffer syntyi 11.11.1911 Helsingissä. Hän taisteli jatkosodassa JR 28:ssa ja JR 7 :ssä komppanianpäällikkönä.

Kapteeni Toffer tunnettiin erittäin tunnollisena ja urhoollisena upseerina, joka nautti varauksetonta luottamusta. Jo talvisodan kovissa torjuntataisteluissa hän osoitti sisukkuutensa ja peräänantamattomuutensa. Hän ei haavoittumisestaan huolimatta jättänyt komppaniaansa, vaan pysyi asemissa taistelun loppuun saakka.
Heinäkuun 20. päivänä 1942 venäläiset hyökkäsivät tykistön kiivaan tulivalmistelun jälkeen Ohdan etelälohkolla Sevastopolin tukikohtaan saaden osan siitä haltuunsa. Kapteeni Toffer johti joukkonsa vastaiskuun heittäen ylivoimaisen vihollisen takaisin. Saman päivän iltana vihollinen tunkeutui uudestaan Sevastopoliin, mutta se lyötiin taas takaisin Tofferin johdolla. Illalla venäläiset hyökkäsivät vielä kolmannen kerran saaden taas osan Sevastopolista haltuunsa. Toffer järjesti taas vastaiskun, jonka aikana hän haavoittui kuolettavasti. Vihollinen heitettiin kuitenkin pois Sevastopolista 21.7. aamuun mennessä.

Kapteeni Caj Toffer osoitti Sevastopolin taistelussa samaa urhollisuutta ja sisukkuutta, jota hän oli näyttänyt jo talvisodan ankarissa taisteluissa.

Ylipäällikkö nimitti sankarikuoleman kohdanneen kapteeni Caj Tofferin Mannerheim-ristin ritariksi 21.7.1942."

Ei muuta kunniaa.

keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Kuhmoisten ase- ja varusmuseo

Matkalla Jämsään tuttavien luokse kurvasin Kuhmoisten ase- ja varusmuseoon (tien 24 varressa Nesteen takana). Perusvarustus muuten, mutta pistoolien määrä oli todella suuri. Kuhmoislaiset ovat kaivaneet paljon sotasaalispyssyjä komeroistaan? Rauhalliselle vierailijalle on kirjastonurkkaus, jossa on satoja niteitä luetttavaksi. Haittapuolena pääsylipun hinta, kuusi ja puoli euroa: museo on yksityisomistuksessa, joten tuskin kunta subventoi. Tästä maksoi mielellään.

Museon kotisivut: http://www.asemuseo.com/