perjantai 20. huhtikuuta 2018

Öljyntorjuntaan Helsinki-Malmilta: Antonio Gramscin onnettomuus 1987


Tarina siitä, miten onnettomuusorganisaatio aloitti saaristossa

Ratsuni ja minä keväällä 1987

Keväällä 1987 oli ankara jäätalvi. Nesteen jalostamolle menossa ollut neuvostotankkeri Antonio Gramsci ajautui helmikuun alussa karille lähellä Porvoon majakkaa. Laivan tankeissa oli sovjet export blend -raakaöljyä, jota valui mereen 650 tonnia jäiden sekaan.

Alkutalven olin Salmen Jussin ja Lemposen Jarin kanssa ollut UUV:n (nyk. liikuntavirasto) kelkkamiehenä. Teimme latuja ja kävimme tarkistamassa kaupungin merellisiä kohteita saarissa. Silloin olivat lujat jäät ja kovat pakkaset. Myöhemmin keväällä satuin olemaan työvuorossa Pallokentällä, kun Uudenmaan pelastuslaitokset saivat viranomaisten kanssa suunnitelmansa valmiiksi.

Piiripäällikkö Oiva Käsnänen kaahasi Bollikselle, kun olin lähdössä viikonlopun viettoon. ”Kengännumero ja haalarin koko, heti!” hän hihkaisi. Ilmoitin oletuksen. ”Tule Taivalniemeen aamulla seitsemäksi. Lähdetään öljyntorjuntaan.”

Siinä se keskustelu oli. Käsnänen lähti jatkamaan rekrytointia muille kohteille. Kännyköitä ei ollut, ja töitä tehtiin enemmänkin ulkona, ei konttorissa tai vahtikopissa. Oli hän kai soitellutkin, mutta minua ei olisi puhelimella kiinni saanut. Olin ulkona yhtä paljon kuin nykyisin sisällä, eli paljon.

Lauantaiaamuna tulin Taivalniemeen. Pihalla oli pari HKL:n sinistä bussia, joista linjanumero oli piilotettu. Varastomies jakoi haalareita ja saappaita. Paikalla oli turvesäkkejä, kirveitä, lapioita, polttopuita ym.

Olin ottanut halvan pokkarikameran taskuun ja ikuistin stadin duunareitten lkp:n. Hämäräkuvista ei enää saa mitään selvää, mutta alkuun sain muutamia kirkkaita, jotka ovat tässä jutussa.

"Iskuryhmä" Malmin kentältä Kaunissaareen

Sekatyömies Heimo Tolonen lukee Helsingin Sanomia kentän laidalla

Lastasimme tavarat kyytiin ja bussit tekivät siirtokuljetuksen Malmin lentokentälle. Minulle annettiin tehtäväksi ajaa moottorikelkalla ulkosaaristossa ja tehdä kairausnäytteitä, jos jään alla jotain olisi. Kyselin kelkkaani. ”Se tuodaan perässä”, sanoi Käsnänen.

Malmin kentällä odottelimme hetken. Puolustusvoimat oli virka-apuna lähettänyt joukkojenkuljetushelikopterin (Mil Mi-8). Se on sellainen kolossi, ettei sillä mistään Taivalniemen parkkipaikalta lähdetä. 

Tavarat kainaloon. Helikopteriin nouse.

Siirryimme Sipoon Kaunissaareen. Sen itäpuolen saarilla tulisi olemaan Helsingin rantojen suojelun etulinja. Kun tulimme ulos, matkustamossa meitä vahtinut totinen vääpeli töni meitä kuin alokkaita. Halusi meihin työmiehiin vauhtia. Minuun ja Naumasen Penttiin hän ei koskenut. Minä olin ketterä eikä ollut syytä, ja Pentti oli voimanostaja, jonka vyöllä roikkui iso puukko. Lentäjä näytti hyväntuuliselta, naureskeli siellä ikkunassa.

Paikan päällä selvisi mittakaavan suuruus. Pelastuslaitos johti, mutta meidän kaupungin työväestä kerätty pumppumme oli erään vakinaisesta palveluksesta eronneen everstiluutnantin komennossa. Kaunissaaressa oli väkeä mustanaan. Suunnitelma oli jakaa turvesäkkejä, lapioita ja polttopuita valmiiksi kaikkiin Porvoon edustan saariin vapaaehtoisia rantojen puhdistajia varten.

Sinä keväänä heitä ilmoittautui 3000. Pääkaupunkiseudun luonto kiinnosti.
   
Hydrokopteri toi Sipoon Kalkkirannasta hernerokkatonkkia ja banaaneja. Ylen uutiset tuli paikalle, kun olimme särpimässä. Maalari Heikki Miettinen kertoi myöhemmin, että hänen pieni tyttärensä oli sanonut, että isi söi telkkarissa banaania. Uutisissa meitä sanottiin UUV:n iskuryhmäksi. Heikki oli aina hyväntuulinen verbaalivirtuoosi ja kuittasi: ”Nyt sitten tiedätte, mitä on iskuryhmä. Se on kasa joutomiehiä, jotka lähetetään johonkin kusiseen paikkaan.”

Joku kyseli Käsnäseltä, kauanko ollaan ja kuka maksaa. Käsnänen sanoi, että ei sitä tiedä mutta ainakin koko viikonloppu menee ja että Ilaskivi (silloinen kaupunginjohtaja) maksaa.
Lähdimme jalan jäälle tiedusteluretkelle kohti lähimpiä luotoja. Parilla pojalla oli krapula. Toisen maha meni sekaisin, ja hänen piti keskellä jäätä käydä paskalle. Hän pyyteli paperia, mutta eihän kenelläkään paperia ollut. Minä keksin, että onhan meille kaikille jaettu öljyntorjuntaohjeet. Riittää että Käsnäsellä on. Muiden öljyntorjuntaohjeilla pyyhittiin persettä.

Kelkkani saapui iltapäivällä auringonlaskun aikaan. Katselin kun helikopteri saapui ja sen alla roikkui pussi, jossa rakas Lynx oli. Olin kauempana mutta näin, miten Naumasen Pentti meni vapauttamaan pussin.

Pentti Naumanen ottaa kopin

Lauantai ja sunnuntai siellä menivät. Sunnuntaina tiedustelin jäällä ja kairasin reikiä hiki päässä, mutta öljyn murenaa en nähnyt. Muut pojat hajauttivat välineistön saariin ja merkitsivät paikat karttaan. Enempää meidän ei tarvinnut tehdä.

Siitä tulikin vuosiksi arvoitus, että mihin se öljy oikein meni.

Jäiden lähdettyä alkoi pelastuslaitosten koordinoima vapaaehtoisten raskas työ. Everstiluutnantti oli miettinyt sitä murheissaan jo saaressa. "Se on kamalan väsyttävää sotaa tahraavaa öljyä vastaan, hän sanoi. Aalto tuo uuden kalvon, kun edellisen harjaat." Lopulta työ oli kuitenkin enemmän tahrapaakkujen lapioimista.

Vain 60-80 tonnia öljystä saatiin kerättyä pois. Raakaöljyä kulkeutui laajalle alueelle Helsingin ja Kotkan välille jään alla ja kevään kuluessa. Osa ehkä haihtui ja osa velloutui meressä emulsioksi ja muodosti rannoille likaavia tervapaakkuja.

Loput katosivat jonnekin: pohjaan tai sinnepäin, mistä se oli tullutkin.


–Talvella emme voineet tehdä juuri mitään. Helvetin hienot suunnitelmat tehtiin ja paljon paperia syntyi! Silloin tällöin olimme merivartioston helikopterilla pörräämässä Suomenlahdella. Mitään ei pystytty tekemään, sillä öljy oli jään seassa.
Fagerstedt muistelee, että puhdistustöihin päästiin jäiden sulaessa.
–Silloin ihmiset alkoivat soitella, että öljyä on rannalla. Määrät eivät kuitenkaan olleet suuria, sellaisia kokkareita. Enemmän öljyä oli ulkosaarilla.

Antonio Gramsci oli kuuluisa öljyruisku jo aiemmilta vuosilta. Vuonna 1979 tankkeri ajoi karille Latvian rannikolla. Mereen päätyi silloin 5500 tonnia raakaöljyä.




maanantai 10. heinäkuuta 2017

Taistelut Ilajanjärvellä 26.7. - 30.7. 1944

Ilomantsin taistelun aattopäivät ovat jääneet historian varjoihin. Niillä oli kenraalimajuri Raappanan operaation kannalta kriitinen merkitys. RajaJP 3 ja ErJP 6 estivät 26.7. - 30.7.1944 välisissä taisteluissa kahden vihollisrykmentin murtoyritykset Ilajanjärven pohjoispään - Hattuvaaran suunnalla ja Ilajanjärven - Luovejärven kannaksella.


(Kallioniemen - Hattuvaaran välillä oli tykistön tulenjohtopaikka. Nyt siinä on taistelujen muistomerkki.)



Heinäkuun 26. päivän iltana RajaJP 3 kävi järven pohjoispäässä ryhmityksensä sivustoilla jatkuvia kahakoita. JP 6 sai käskyn suojata Hattuvaarasta Kallioniemen lossille johtava tie, ja sen yksi komppania (2. Jääkärikomppania yhdellä kkpuolijoukkueella vahvistettuna) oli lähdettävä heti järvikannakselle Ilajan Ruukinpohjaan. Se alistettiin RajaJP 3:n komentajalle everstiluutnantti Yrjö Seppäselle.

JP 6 oli 1. Jääkärikomppanian päällikön ratsumestari Vaaraniemen johtamana, koska everstiluutnantti Peitsara oli lomalla Maarianhaminassa perhettään katsomassa.

(Näiltä rannoilta kulki Kallioniemen lossi, jolla hyökkäysjoukot vietiin tulevalle mottialueelle.)



2. Jääkärikomppania eteni pyörin Utrioon ja jalan järvikannakselle Ruukinpohjaan, jossa oli varmistuksessa väsyneitä vetäytyvän 21. Prikaatin miehiä. He luovuttivat iloisin mielin rintamavastuun jääkäreille. Ryhmitys oli valmis yöllä.

27.7. vihollinen oli jo Lutikkavaarassa. Raappana oli käynyt pataljoonan komentopaikalla käskyt antoi 1. Jääkärikomppanian päällikkö ratsumestari Vaaraniemi. Hän määräsi kaksi komppaniaa 2. Jääkärikomppanian taakse varmistukseen linjalla Ilajanjärvi - Teponlampi - Tetrisuo oleville kukkuloille.

Klo 20.15 ilmoitti RajaJP 3, että 2. Jääkärikomppania on joutunut irtautumaan vihollishyökkäyksen edessä. Olosuhteet olivat sekavat. Vaaraniemelle tuli kiire päästä järvikannakselle. Oli pimeää, kun komppaniat saapuivat Utrion maastoon, johon 2. Jääkärikomppania ainakin pääosin oli vetäytynyt. Vaaraniemi määräsi komppanian takaisin asemiinsa. Miehitys oli kunnossa aamuyöllä.

28.7. Peitsara saapui. Hän pyysi ja sai 2. Jääkärikomppaniansa takaisin ja siirsi sen reservikseen.

29.7. yön aikana käytiin Utrion eteläpuolella tulitaistelua. Jääkäreitä tuki polun suunnassa kaksi konekivääriä ja ja kranaatinheitinjoukkue ampui 127 laukausta.

Utrion taistelu

30.7. aamulla venäläiset hyökkäsivät sekä Ilajanjärven pohjois- että eteläpäässä, etelässä yhden ja pohjoisessa kahden pataljoonan voimin. RajaJP 3 veti harvan puolustuksensa kaksi kilometriä länteen Ilajanjoelle. Eteläpäässä hyökkäys kohdistui aamuisen tulivalmistelun jälkeen Utrion taloille (paikka tunnetaan kartoissa nimellä Jokivaara). Puna-armeija sai haltuunsa asemat, rakennukset ja peltoaukean. Hyökkäys pysähtyi vaaran takana olevalle purolle. Krh tuki vetäytyviä 232 kranaatilla. Krh-joukkue irtautui Utrion pellon reunasta ammuttuaan kaikki kranaattinsa. Tällöin vihollinen oli jo saavuttanut aukean itäreunan.

Taistelujen ensivaiheessa haavoittui konekiväärimiehiä ja 4. K:n II joukkueen varajohtaja, tohmajärveläinen ylikersantti Takkunen kaatui.

(3. K:n komentopaikka oli pellolla olleessa perunakuopassa. Maisema asutussa vaarassa on heinäkuussa 1944 ollut siistimpi ja hoidetumpi. Paikka on nykyisin asumaton.)

Aukean itäreuna v. 2017





Vastaiskulla oli kiire. Peitsara lähetti avuksi osia 4. K:sta ja yhden joukkueen 1. Jääkärikomppaniasta. Ratsumestari Martti Virkkusen 3. Eskadroona (HRR) saapui paikalle ja ylitti puron Utrion eteläpuolella Peitsaran määräämänä hyökkäyshetkenä klo 9.15. Yksikkö kaartoi matalsti koukaten Teponlammen eteläkärjen kautta neuvostojoukkojen sivustaan. Jääkäreiden hyökkäys oli hajanainen ja vasta 10.30 se pääsi puron yli. Mäki vallattiin sen jälkeen puolessa tunnissa, mutta kun hyökkäystä jatkettiin itään, vastus oli kovaa. Virkkunen pyysi jääkäreitä lisäämään painetta itään. Jääkäreiden varmistuslinja oli uudelleen valmis klo 16, minkä jälkeen 3. Eskadroona siirtyi Utrion länsipuolelle.

JP 6:sta kaatui aattopäivinä kaikkiaan 13 jääkäriä ja heistä kymmenen Utriossa. Haavoittuneita oli yli neljäkymmentä. Tst.Os Virkkusen tappiot kaatuneina olivat vastaavat. Tästä 30. päivästä muodostui kuitenkin Ilomantsin taistelun käännekohta. Hattuvaarassa HRR poisti vastahyökkäyksellään pohjoiseen siipeen muodostuneen uhan.

Osasto Raappanan tykistö ei tukenut taistelua, koska hyökkäysryhmitystä ei saanut paljastaa.

Kaikki oli nyt valmista Raappanan suunnittelemalle hyökkäykselle. 31.7. Tst.Os von Essen, URR ja JP 1 hyökkäsivät järvikannaksen läpi tuli-iskun saattamina. J6:n jääkärit määrättiin aluksi varmistamaan Luovejärven ja Sysmäjärven kymmenkilometrinen korpi. Se oli partioinnin ja pikkukahakoinnin aikaa. Seuraavaksi jääkärit määrättiin katkaisemaan Kuolismaan tie Piilovaarassa suuntaan, sillä 21. Prikaatin hyökkäys siellä ei edennyt. Piilovaarassa Peitsara luovutti pataljoonansa uudelle komentajalle majuri Arto Virkkuselle. Uusi komentaja joutui tutustumaan joukkoihinsa vaiheessa, jolloin kaikkein kiivaimmat Ilomantsin taistelut Piilovaarassa, Lutikkavaarassa ja Vellivaarassa olivat edessä.

Utrion taistelumaasto alkaa välittömästi muistomerkin takaa.








sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Saksalainen sotilashautausmaa - Deutscher Soldatenfriedhof

Vanhan Lahdentien kupeessa Honkanummen länsisivulla on toinen Suomen sotilashautausmaista. 15 000 Suomen rintamilla kaatunutta sotilasta haudattiin yleensä kentälle mutta osa on tuotu Vantaalle, osa Rovaniemelle. 

Vantaan varjoisassa hautalehdossa on eri-ikäisiä sotilaita. Kuvat otin kännykällä ja kirjoitan tämän sillä myös.










https://de.m.wikipedia.org/wiki/Deutscher_Soldatenfriedhof_Helsinki-Honkanummi

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Panssarimuseo - maailmanluokan museo

Panssarimuseossa on vaunuja, joita maailmassa on jäljellä vain kahdesta viiteen kappaletta ja luultavasti nekin Suomessa. Kannattaa käydä.